“Minulla on vielä merkitystä?!”: Osa 2. ONKO PAKKO JÄÄDÄ KOTIIN?
Yhteiskirjoitettu blogi kehittäjäkumppanuus projektihenkilöiltä/ Emmi Pohjolainen & Elisa Johansson. Projekti pyrkii lisäämään eritahojen ymmärrystä aivovamman vaikutuksista arkeen.
Luku 1. Arkielämä vs. työarki
Emmi: Yhteiskunnan vahva työnteon olettama asettaa paineita väliinputoajille. Aamuisin ja uuden viikon alkaessa toivotetaan toisillemme hyvää työpäivää ja työviikkoa. Entä jos et ole töissä, mikä sinä sitten olet? Usein arkipäivänä keskellä päivää kaupassa käydessä tarkkailen ihmisiä; eläkeläisiä, lounasruokia ostamassa olevia työläisiä, opiskelijoita, kotiäitejä. Itse huomaan aina miettiväni MIKÄ MINÄ OLEN? Olen huomannut että vaikka sanoisin ihan suoraan olevani osatyökyvytön ja tänään on eläkepäivä, niin ihmiset katsovat ihmeissään. Saati jos sanon olevani työtön osatyökyvytön, eikä minulla ole töitä. Tavanomaisessa keskustelussa on minun helpompaa sanoa olevani kotiäiti kuin osatyökyvytön. Yhdenvertaisuuden näkökulmasta koen usein jonkinasteista häpeää ja ihmisten reaktioissa säälilatausta. Onko ihminen mitään jossei hänellä ole työpaikkaa tai työkykyä?
Elisa: Tuo sääli on valitettavan tunnistettava myös ammattilaisnäkökulmasta, ja liittyy juuri siihen osallisuuden näennäisyyteen. Jotenkin meihin on sisäänrakennettu sympaattinen reagointi. Oletamme meitä ”heikompien” olevan avuntarpeessa, ja toisaalta tuntuu, että halutaan myös näyttää isosti, että ”minähän autan”.
Pienikin työnteko pitää edistävästi terveyttä yllä verrattuna siihen että olisi vain kotona. Perjantai tuntuu taas perjantailta jos on yhdenkin päivän viikossa töissä.
Emmi
Emmi: Aivovammaisena osatyökyvyttömänä jäät yhteiskunnassa helposti juuri välitilaan etkä sovi yhteiskunnan laatimiin raameihin. Työelämä määrittyy pitkälti niin että sinun tulee olla täyttä työaikaa tekevä moniosaaja. Osa-työkyvyttömyys nähdään usein eräänlaisena välivaiheena ennen lopullista eläköitymistä. Yhteiskunnassa työ ja työnteko nähdään lopulta niin tärkeänä, että usein työkyvyttömyyseläkkeellä olevaa lohdutetaan sanomalla voithan sinä tehdä vielä hyväntekeväisyystyötä. Työ ja työnteko määritellään korkealle ja sitä on tehtävä tavalla tai toisella.
Elisa: Olen myös kiinnittänyt huomiota kuinka vähättelemme työ-käsitettä. Miksi sanomme, että vammautunut tai vammainen henkilö käy töissä, jos toiminta ei täytä ns. perinteisen työn määritelmää vaan on ennemmin päivätoimintapuuhastelua. Emmekö kuule säälittelyä tässä? Olen kaiken säännöllistä päivärytmiä luovan ja mielekkyyttä arkeen antavan toiminnan puolella, mutta pitääkö kaikkea sanoa työksi?
Emmi: Lopulta ihmisen arki koetaan hyvin monella eri tapaa. Suurimmalle osalle ihmisistä se on arkista aherrusta työn parissa, joka näkyy arjen kiireinä ja aikataulujen perässä juoksemisena. Tästä näkökulmasta yhteiskunnassa arki on hyvin pitkälle määritelty ihmisten työviikkona, jota määrittää työt, koulu ja harrastukset. Entä jos olet osatyökyvytön, onko arki arkea jos et ole työkykyinen tai työelämässä. Kuka tai mikä lopulta määrittää mikä on kenellekin arkea? Voiko yhteiskunnassamme puhua pelkästä arjesta ottamatta siihen mukaan myös työntekoa? Vammautuneiden arki on usein jokapäiväistä pakkojoutenoloa, tällöin ei voi puhua mielekkäästä arjesta.
Omakohtaisesti voin sanoa, että edes pienellä työpanoksella kokee itsensä merkitykselliseksi ja olevansa osa jotain. Ja ennen kaikkea se tukee niin fyysistä kuin henkistä hyvinvointia. Pienikin työnteko pitää edistävästi terveyttä yllä verrattuna siihen että olisi vain kotona. Perjantai tuntuu taas perjantailta jos on yhdenkin päivän viikossa töissä. Arjen mielekkyys ja merkityksellisyys lisäävät hyvinvointia! Mikä potentiaali osatyökykyisissä piileekään turhan panttina kotona. Puhumattakaan mitä yhteiskunnallisia säästöjä saisimme mielenterveys-, sosiaali- ja terveyspalveluissa jos yhteiskunnassa onnistuttaisiin luovimaan erilaisia ratkaisuja kunkin elämän aktivoimiseen.
Elisa: Tilastojen ja tutkimusten valossahan tuo kaikki on päivänselvää. Mutta voisiko yksi tekijä olla jossain oleva tietotulppa? Minusta on nimittäin tuntunut hassulta huomata kuinka paljon tukirakenteita ja erilaisia työkyky ohjelmia Suomessa on olemassa, kun projektiryhmässämme kukaan ei ole ikinä kuullutkaan näistä. Mihin tieto mahdollisuuksista pysähtyy ja miksi?
Luku 2. Miten osatyökykyinen pääsee työelämään?
Elisa: Projektin myötä olen alkanut miettimään, kuka oikeastaan pääsee palaamaan työelämään ja mitä kautta tämä tapahtuu. Tuntuu hyvin sattumanvaraiselta, kenelle tarjotaan mahdollisuuksia ja kenelle ei. Kuntoutuksessa tähdätään arjen kyvykkyyden vahvistumiseen, mutta missään vaiheessa ei käydä keskusteluja, mitä tapahtuu kuntoutuksen jälkeen. Yhteiskunnalliset rakenteemme työhön palaamiseen ovat jotenkin vaikeasti löydettävissä. Eikä ns. suoraa kohtaamista kuntoutuksen-ammatillisen kuntoutuksen ja työkokeilun/töihin palaamisen kesken tunnu olevan. Turhauttaa, kun tiedän kokemuksesta kuinka paljon puheterapian kauttakin voidaan tukea sosiaalisissa arjen tilanteissa, etenkin keskustelussa, toimimista. Mutta kuntoutuksen tukea työhön ei oteta huomioon.
Emmi: Omakohtaisesti olen nähnyt ja kokenut eriarvoista kohtelua siinä kuka pääsee palaamaan työelämään ja kuka ei ja ollaanko työnkuvaasi valmiita muokkaamaan. Isolta osalta tätä määrittää työsuhteesi, oletko vakinaisessa työsuhteessa, määräaikainen vai osatyökyvytön työnhakija. Vakinaisessa työsuhteessa olevien työnkuvaa muokataan ja huolehditaan miten he jaksaisivat ja pysyisivät työelämässä. Tehdään lukuisia mukautuksia, järjestelyjä ja helpotuksia. Heitä ymmärretään, mutta voisiko sanoa pakosta, koska työsuhde velvoittaa siihen. Valitettavasti määräaikaisilla mukautukset ovat näennäisempiä ja hyvin helposti todetaan, ettei työnkuvaa voi muuttaa ja näin ollen työsuhdetta ei enää myöskään jatketa määräaikaisuuden päätyttyä. Jokainen osaa varmasti arvata mitkä ovat puolestaan osatyökyvyttömän työttömän mahdollisuudet päästä työelämään, ei hyvät. Usein siinä vaiheessa ihmiseltä viedään viimeinen toivo kun olet pudonnut niin sanotusti systeemin ulkopuolelle. On lopulta hyvin sattumanvaraista miten kenenkin käy.
Tuntuu hyvin sattumanvaraiselta, kenelle tarjotaan mahdollisuuksia ja kenelle ei. Kuntoutuksessa tähdätään arjen kyvykkyyden vahvistumiseen, mutta missään vaiheessa ei käydä keskusteluja, mitä tapahtuu kuntoutuksen jälkeen.
Elisa
Elisa: Osatyökykyisyys on lisäksi niin jäätävän moninainen. Tuen tarpeen tunnistus vaatisikin sitä, että ymmärtäisimme ensin erot. Aivovamman vuoksi osatyökykyinen tarvitsee täysin erilaista tukea kuin kehitysvamman vuoksi osatyökykyinen tarvitsee. Juuri tästä syystä meidän olisi uskallettava samalle puolelle pöytää. Pöydän toiselta puolelta nyökyttely tuo tilanteeseen aina vahvasti sympatian, joka ei tue ketään. Toisaalta pelkkä empatiakaan ei riitä, koska myös se pitää paikoillaan ja antaa tukea siinä.
Luku 3. Millä piilossa olevat kyvyt saadaan näkyväksi?
Emmi: Aivovamman tuoman leiman ja usein tietämättömyyden vuoksi ei pääse systeemiin sisälle ja osaamista ei nähdä sen yli. Sen sijaan että minua kuultaisiin ja kohdattaisiin osaaminen edellä, jään ulkopuolelle vammani vuoksi. Systeemissä jo olevat saattavat saada lukuisia mukautuksia ja etuuksia vaikka osatyökyvytön voisi olla heitä pätevämpi. Vammautunutta ei kohdata samanarvoisena. Usein vammautunut kohdataan stereotypisena oletuksena aivovammaisesta, eikä oikeasti kysytä tai selvitetä mitä kukin yksilö osaa ja mikä olisi hänen potentiaalinsa. Näin ollen haasteen tai vamman takana oleva kyvykkyys jää pimentoon ja pahimmassa tapauksessa kokonaan käyttämättä. Harvoin terveitä ihmisiä tai heidän haasteitaan puidaan samoin tavoin, vaikka tarkasti katseltuna meillä kaikilla on kuitenkin omat haasteemme. Miten meitä vammautuneita alettaisiin kuulemaan vahvuus edellä?
Elisa: Kun kyvyt jäävät piiloon jäävät henkilöt kuntoutuksen päätyttyä kotiin tai käyvät ajanviettona puuhastelemassa päivätoiminnassa. Onko se merkityksellistä arkea tuo mainitsemasi pakon sanelema lopputulos? Ympäristölle tulee herkästi väärä käsitys kotiin jäävästä henkilöstä, jolla ei näytä olevan mitään syytä töistä poisjääntiin. Tietoa siis tarvitaan paljon lisää.
Osatyökykyisenä työntekijänä minulle sanotaan usein, hyvähän sinun on, kun saat olla vähemmän töissä. Vastaan hymähdyksellä tai hämmästyksellä miten niin, voi kun tietäisitte, ei tässä ole mitään kadehdittavaa.
Emmi
Emmi: Uskon että työtehtäviä muokkaamalla ja ennen kaikkea asenteita päivittämällä saataisiin moni osatyökyvytön onnistuneesti töihin. Jos yritetään muokata vaan entiseen tai siihen miten työpaikalla on aina toimittu, on se mahdotonta. Pitäisi uskaltaa ajatella vanhojen toimintatapojen yli ja keksiä uusia ratkaisuja. Tulisi nähdä osatyökykyisen potentiaali työyhteisölle haasteiden tarkastelun sijaan.
Elisa: Muutoksen ei aina tarvitsisi olla edes silminnähden suuri. Esimerkiksi vähän niin kuin kaupoissa on nykyjään erilaisia kassoja. On henkilökassoja ja itsepalvelukassoja. Kukaan ei vaadi sinulta selityksiä miksi valitset jommankumman, mutta luultavasti valitset sen, kummassa sinun on sujuvinta toimia. Kassat eivät ole eriarvoisia, niissä saa saman asian tehtyä. Kokonaisuutena siis kassoihin tehty muokkaus mahdollistaa moninaisempien asiakkaiden yhdenvertaisen asioinnin.
Emmi: Osatyökykyinen työntekijä on sanana myös kaikin puolin leimaava. Eikö sen sijaan voisi olla vain työntekijä? Jos yleisessä normissa olisi tavallista että joku tekee kaksi päivää viikossa ja toinen puolestaan viisi päivää viikossa, ei prosentteja tai työkykyisyyttä tarvitsisi määritellä jatkuvasti niin tarkasti. Näin kaikilla olisi sijaa olla osa työyhteisöä, eikä termistö olisi liian leimaavaa tai eriarvoistavaa. Osatyökykyisenä työntekijänä minulle sanotaan usein, hyvähän sinun on, kun saat olla vähemmän töissä. Vastaan hymähdyksellä tai hämmästyksellä miten niin, voi kun tietäisitte, ei tässä ole mitään kadehdittavaa. Sitä olen myös kokenut, ettei työpanokseni ole kaikkien mielestä yhtä tärkeää tai samanarvoista, kun en ole täysiaikainen työntekijä. Tämä kertoo kyllä paljon ihmisten asenteista ja puhtaasti ymmärtämättömyydestä.
Työn rakenteita tulisi muuttaa yhteiskunnallisesti, jotta vaihtoehtoja olisi enemmän ja ihmisten asenteet muuttuisivat. Työntekoa ajatellen Suomessa tunnistetaan vain kahdeksasta neljään malli ja kaikki etuudet on laadittu sen mukaisesti. Miksi ajattelemme Suomessa edelleen niin yksioikoisesti työajasta ja viikkotuntimäärästä?
Luku 4. Mukautetaanko henkilö työhön sopivaksi vai toisinpäin
Jos sankari-tarinoiden sijaan kuulisimmekin aitoja ”metsään meni, mutta tässä ollaan” esimerkkejä. Näihin on helpompi samaistua, mutta romuttavatko ne sitten toiveikkuutta, joka taas sankaritarinoista jää ajatuksiin.
Elisa
Emmi: Kerroin aiemmin kokevani olevani kolhun saanut muumimuki. Jokin aika sitten yksi omista keräilymukeistani harmillisesi sai juuri särön. Olin alkuun ”ei se mitään” ja yritin suhtautua siihen huolettomasti. Minun on kuitenkin pakko myöntää, että joka kerta kun katsoin mukia, huomasin vain sen särön ja se häiritsi minua. Harkitsin että ostan uuden samanlaisen, mutta pidin itseni turhamaisena miksi ostaa uutta kun se on edelleen juomakelpoinen eikä särö edes estä sen käyttöä. Huomasin olevani itse yhtä virhekeskeinen kuin kaikki muutkin ihmiset joita olen itse vammautuneena kohdannut. Se sai minut ajattelemaan pystymmekö me lopulta näkemään vian yli jos entiseen ehjään ei ole paluuta?
Elisa: Samaa minäkin mietin. Voisimme ainakin miettiä enemmän voidaanko työtä muokata, ja käyttää vähemmän resursseja arvailuihin siitä, voidaanko henkilöä muokata aiempaan sopivaksi. Tarvitsemme ehkäpä täydellisyys-filtterin poistoa yleisimmin ja rohkeutta kertoa mitä oma särömme aiheuttaa meissä. Jos sankari-tarinoiden sijaan kuulisimmekin aitoja ”metsään meni, mutta tässä ollaan” esimerkkejä. Näihin on helpompi samaistua, mutta romuttavatko ne sitten toiveikkuutta, joka taas sankaritarinoista jää ajatuksiin. Mitä jos minäkin vielä joku päivä saavutan tuon.
Emmi: Itseni oli ainakin lopulta pakko, merkittävistä ponnisteluista huolimatta, uskoa etten koskaan enää tule olemaan täysin ehjä ”muumimuki”. Jatkuva kamppailu täysin entiseen vei vain voimavaroja entistä enemmän pois, sen sijaan että voisin keskittää voimavarani johonkin uuteen ja toimivaan. Päätin muuttaa ajattelutapaani myös säröisen muumimukin suhteen. Sen sijaan, että se häiritsi minua joka kerta ottaessani sen kaapista ja näin vain sen vian, päätin ajatella asiaa toiselta kannalta. Tein mukista uuden kynäpurkin ja nyt joka kerta kun näen sen, se ilahduttaa taas minua ja näen sen kuvituksen ilon, enkä enää kiinnitä huomiota lommoon.
Elisa: Tämän ajatuksen voisi siirtää myös työhön paluuseen. Jos aikuinen, työssäkäyvä vammautuu ja häntä kuntoutetaan, niin miten /milloin hän siirtyy osatyökykyiseksi työnhakijaksi? Siirtyykö hän silloin, kun särö on saatu korjattua huomaamattomaksi. Vai annetaanko hänelle vaihtoehdoksi vain eläköityminen (eli poisheitto), jos paluu aiempaan työhön ei ole mahdollinen? Kuka, missä ja milloin keksii mitä muuta mukilla voi tehdä? Kuka siis on se taho, joka bongaa kuntoutuvan henkilön jostain ja sanoo hänelle, että ”oletko jo kuullut osatyömahdollisuuksista?”.
