Blogisarjan kahdessa edellisessä osassa olen avannut Intonaattoreiden juuria – niitä oivalluksia, jotka ovat ohjanneet työtäni itseasiassa jo paljon ennen Intonaattoreita, vuodesta 2016 lähtien. Tässä osassa siirrymme hetkeen, jolloin ymmärsin, että katseohjaus teknologia voi olla ikkuna syvälle ihmisen sisimpään, vaikka lääketieteelliset paperit väittäisivät muuta.
Etumatka katseohjaukseen
Palataan vuoteen 2017. Toteutimme kunnianhimoista visiotamme tuottaa niin laadukasta puheterapiaa, että yltäisimme ”kuuhun saakka”. Toimintaterapeutti vinkkasi meille apuvälinemaahantuojien (Haltija ja Kajo) ilmaisista AAC-koulutuksista (puhetta tukeva ja korvaava kommunikaatio). Koska osaamisemme painottui tuolloin vahvasti nielemiseen, kaikki ilmainen tieto oli tervetullutta.
Koulutuksessa aihetta käsiteltiin vahvasti lasten näkökulmasta, mutta olin asennoitunut etsimään edes pieniä murusia, joita voisi soveltaa aikuisasiakkaisiimme. Katseohjaus oli koulutuksessa vain lyhyt sivuaihe, mutta se jäi resonoimaan mieleeni.
Lounastauolla menin kysymään kouluttajilta: ”Onko siis niin, että voisimme laittaa näytön kuntoutujan eteen ja näkisimme reaaliajassa, millintarkkaan, mihin hän katsoo?” Ja jos näin oli, miksi tätä ei jo hyödynnetty aivovamman saaneiden henkilöiden toimintakyvyn arvioinnissa?
Kouluttajat eivät olleet tällaiseen käyttöön törmänneet, mutta he ymmärsivät ihmetykseni. Miksi tekisin arvioita ilman laitteita, jolloin epävarmuus henkilön katseen kohteesta on suuri? Jos on olemassa laite, jota voin käyttää.
Edellisessä osassa kerroin Jaakosta ja hänen nopeasta edistymisestään nielemisen kuntoutuksessa. Se, että olimme jo saavuttaneet tuloksia syömisen kanssa, antoi meille valtavan etumatkan katseohjaukseen. Olimme jo rakentaneet luottamuksen ja olin päässyt kiinni Jaakon sisäiseen kyvykkyyteen.
Tiesin jo silloin: Jaakko on läsnä, vaikka hän ei puhu.
Tämän vuoksi uskalsin sivuuttaa aivotutkimukset, joiden mukaan Jaakon näkemästä ei mennyt mitään tietoa näköaivokuorelle. Mietin, että jos katseohjauslaite kerran rekisteröi hänen katseensa, voimme kokeilla käyttää sitä vaikka ”sokkona”. Jos laite näkee Jaakon katseen, meidän on hyödynnettävä se.
Rallienglantia ja piilotettuja vitsejä
Katseohjaus toimi Jaakon kohdalla kognitiivisten taitojen vahvistajana. Huomasin pian, kuinka nopeasti hän oppi käyttämään laitetta sillä katseella, joka hänellä oli käytössään. Ja mikä tärkeintä – hän oppi käyttämään sitä omalla tavallaan.
Eräällä kerralla Jaakko osui painikkeeseen, josta kuului huonolla englannilla lausuttu sana. Hänen isänsä, joka oli mukana tapaamisella, naurahti: ”Tuohan kuulostaa ihan äidiltä, hänellä on myös tuollainen rallienglanti.”
Seuraavalla kerralla, kun Jaakon äiti oli mukana, tapahtui jotain maagista. Jaakko navigoi itsenäisesti juuri sille sivulle, jolta tuo painike löytyi. Hän painoi sitä ja alkoi nauraa.
Sanoitin äidille vitsin: Jaakko oli juuri tehnyt pilkkaa äitinsä englannin kielen taidosta. Se oli Jaakko, joka kertoi vitsin, aivan kuten hän oli tehnyt ennen onnettomuuttaan. Tuo hetki toi läheisille valtavasti toivoa. Ensimmäistä kertaa Jaakko pystyi toimimaan kuten ennen – vitsaillen aina kun mahdollista.
Kuntoutus on normaalin elämän mahdollistamista
Katseohjaus ei ole taikakeino, vaan syvää inhimillistä työtä. Jos ihminen on ollut lukittuna oman kuorensa sisälle jopa kymmenen vuotta, hän ei välttämättä enää itsekään tiedä olevansa kykenevä kontaktiin.
Meidän nykyisissä kommunikaation apuvälineiden luovutusperusteissa Jaakon kaltaista ”vitsailua” tai epämuodollista vuorovaikutusta ei aina tunnusteta riittäväksi perusteeksi kalliille laitteelle. Usein vaaditaan perinteisempää kommunikaatiota, esimerkiksi esitettyyn kysymykseen vastaamista.
Minun mielestäni nämä vitsit ovat kuitenkin juuri niitä tilanteita, joita meidän tulisi kuntoutuksessa ensisijaisesti mahdollistaa. Kyse on oman normaalin toiminnan ja persoonallisuuden palauttamisesta. Jos ihminen on ollut vitsailija ennen vammautumistaan, se, että hän pystyy siihen laitteen avulla uudelleen, on suurempi voitto kuin yksikään muodollinen viesti.
Ammattilaisena tehtäväni on tutustuttaa henkilö vähä kerrallaan takaisin omaan kyvykkyyteensä. Vuorovaikutus, kieli ja kognitio on laitettava vaikeusjärjestykseen aivan kuten ruoan koostumukset nielemisen kuntoutuksessa. Ja vaikka kyse on aikuisista, joilla on kaikki kyvyt tallella kuoren alla, portaat on kuljettava alusta saakka uudelleen.
Uusia tapoja kohdata ja kuntouttaa: ei enää mitä vaan miten ja miksi
Katseohjauksen ohella kokeilimme myös ryhmäkuntoutusta täysin uudella tavalla. Aiemmin ryhmät oli koottu hyvin homogeenisesti (samankaltaiset diagnoosit tai taitotasot), mutta me lähdimme rakentamaan heterogeenisia ryhmiä. Tämä toi aivan uutta dynamiikkaa ja vertaisuutta, jossa erilaisuus kääntyi voimavaraksi ja jokainen pystyi oppimaan toiseltaan.
Nämä kokemukset ovat sementoineet oman tapani tehdä kuntoutusta. Myönnän suoraan: olen huono harjoittelemaan sanalistoja tai yksittäisiä, arjesta irrallisia taitoja. Minun työkalujani ovat keskustelu, vuorovaikutus ja aito kontakti. Kun saan kuntoutujan vitsailemaan, tiedän, että luottamuksemme on jo todella syvällä.
Minun mielestäni kuntoutuksessa on kyse oman normaalin toiminnan mahdollistamisesta. Ymmärryksen ja ilmaisun ei tarvitse tulla ulos yhtä tiettyä kanavaa pitkin, jotta minä ymmärrän sen. Voin itse puheterapeuttina pyrkiä aktiivisesti ymmärtämään ja tarjota erilaisia tapoja toimia ja tulla kuulluksi.
Osa 4: Mukautuminen vaatii jatkuvaa kehittämistä
Blogisarjan päätösosassa vedämme langat yhteen: Miten SCA™-tekniikka antoi lopullisen vahvistuksen työtavallemme ja miten jatkuva kehittyminen on välttämätöntä, jotta voimme kohdata jokaisen kuntoutujan kyvykkäänä yksilönä. Pysy kuulolla!
Avainsanat: katseohjaus, heterogeeninen ryhmäkuntoutus, puheterapia, aivovamma, AAC, vuorovaikutus, huumori kuntoutuksessa, Intonaattorit
